Etelä-Afrikan päiväkirja

Tänä keväänä siirtyminen Kapkaupungista Suomeen on ollut vähän normaalia työläämpää. Kaikki ei aina suju nuottien mukaan sen enempää meillä kuin muuallakaan.

Järjestelin asioitani Etelä-Afrikassa jonkin verran uudella tavalla, katkaisin puhelin- ja nettiliittymät, lopetin tv-luvan, vuokrasin asunnon jne. Tutustuin siis huolellisesti byrokratiaan.

Pitkästyttämättä lukijoita yksityiskohdilla kerron vain, että Telkomin kolme asialla ollutta osastoa onnistuivat katkaisemaan laskujen maksun jälkeen kaikki tele-yhteyteni reilusti yli viikon liian aikaisin. Telkomin, valtion teleyhtiön kolme osastoa eivät keskustele keskenään niin että selitys katkaisuun jäi saamatta. Nyt huomasin maksavani laskuja toiseen kertaan, kun lupauksesta huolimatta tililtäni suoraan otettavaa maksumääräystä ei ole katkaistu. Hoitelepa asiaa sitten täältä Suomesta käsin, kun se ei onnistunut Kapissakaan.

Kuulun siihen tosi pieneen joukkoon Etelä-Afrikassa asuvaa ihmisryhmää, joka maksaa televisiolupamaksun. Ihmiset eivät maksua yleensä maksa ja siinä maassa ei lupatarkastajia harrasteta. Minulla maksun syynä on varmaan ollut Suomessa opittu tapa ja luterilainen kasvatus. Luvan hankkimisessa ja sen maksamisessa ei ole ongelmia, mutta luvasta eroon pääsemisessä on.

Erehdyin menemään postiin katkaisemaan lupani, kun olin sen sieltä hankkinutkin. Ei käynyt, piti mennä yleisradioyhtiön konttoriin. Onneksi SABC:n toimisto on lähellä asuntoani niin ettei siinä ollut ongelmia.

Sain eteeni lapun, johon piti kirjoittaa normaalitietojen lisäksi syy, miksi lopetan lupamaksuni. Sitten olisi pitänyt kertoa kenelle vastaanotin numeroineen seuraavaksi menee ja sitä kautta velvoittaa uusi omistaja sitoutumaan televisiolupaan. Kerroin laitteen menneen epäkuntoon eli ettei se ollut käyttökelpoinen kenellekään.

Sitten piti mennä täytetyn lapun kanssa poliisiasemalle, joka löi siihen leiman, en tiedä miksi. Sitten taas leimatun paperin ja passin kanssa SABC:hen, jossa kuulustelut jatkuivat. Kun ihmettelin byrokratian monimuotoisuutta, sain vastauksen, että tämä on Etelä-Afrikka. Ymmärsin kyllä, ettei rutiköydä yhtiö halua luopua yhdestäkään velvollisuudentuntoisesta luvanmaksajastaan, mutta jos yhtiön johtajat lopettaisivat korruption, halukkaita maksajia olisi ehkä enemmän.

Tulomatka Suomeen puolestaan pidentyi puoleentoista vuorokauteen siksi, että Johannesburgin lentoasemalla oli lakko. Etelä-Afrikan valtiollinen lehtoyhtiö oli päättänyt siirtää oman catering-toimintansa Lufthansan hoidettavaksi, mikä tarkoitti lisää työttömiä eteläafrikkalaisia. Tätä siirtoa työläiset lakollaan vastustivat ja me Lufthansan matkustajat olimme kohteina. Kun itsekin olen elämäni aikana lakkoillut, ei minulla ollut nokan koputtamista mielenosoitusta vastaan. Odottavista matkustajista vain yksi ranskalainen herrasmies menetti kokonaan hermonsa. Istuessa ehti tutustua muutamaan tosi kiinnostavaan kanssamatkustajaan.

Ylitehokkaat ilmastointilaitteet sekä kentillä että koneissa ja lisänä valvottu yö tekivät kotiinpaluun vähän tukalaksi. Nyt on mennyt viikko vilustumista hoidellessa. Kapkaupunkiin jäi 31 asteen lämpötila ja meri. Tämän aamun Suomi-ohjelmaan kuului kahden tunnin kävely kimaltelevassa auringonpaisteessa järven jäällä. Suomi näytti kevään parhaita puoliaan.

Helvi Kolehmainen

Kansainvälisen  naistenpäivän kunniaksi luin Cape Timesista (mies)kolumnistin jutun, jossa hän kehoitti ANC:n naisia ottamaan vallan käsiinsä Etelä-Afrikassa.

Niin pitäisi naisten tehdä monessa muussakin maassa, mutta näytöt ovat vähissä. Kun kolumnisti kysyy, eikö Etelä-Afrikan olisi aika saada presidentiksi nainen, esimerkkinä Afrikassa on vain yksi nainen, Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleaf.

Naiset ovat olleet mukana 100-vuotiaan ANC:n toiminnassa liikkeen alusta lähtien. Vuonna 1931 he perustivat järjestön sisään oman naisliikkeensä. He olivat aktiivisia vastarintaliikkeessä julkisesti niin kauan kuin se Etelä-Afrikassa oli mahdollista ja sen jälkeen maan alla ja ulkomailla. Nimekkäin vastarintaliikkeen nainen oli Winnie Mandela, joka itse asiassa antoi kasvot apartheidin vastustajille silloin, kun hänen miehensä Nelson Mandela oli vankilassa.

Kun ANC jakoi valtaa demokratisoinnin jälkeen 1990-luvun alussa, on sieltä Winnien lisäksi vaikea muistaa muita naisten nimiä. Merkittäviä naisia olivat vapautusliikkeen johtajien  vaimot, Winnien lisäksi mm. Albertina Sisulu ja  Adelaide Tambo, mutta he vaikuttivat pääasiassa omissa ammateissaan ja naisliikkeissä. Winnie Mandela tuli mukaan lyhyeksi aikaa enimmäiseen Nelson Mandelan muodostamaan hallitukseen, oli pitkään naisliikkeen johdossa ja on tällä hetkellä kansanedustajana.

Naisministereitä Etelä-Afrikan hallituksessa on tällä hetkellä lähes yhtä paljon kuin miehiä, mutta tärkeimmät ministeriöt, ulkoministeriötä lukuunottamatta ovat miesten käsissä. Presidentti Jacob Zuman ympärillä, vallan keskiössä on kuusi henkilöä, jotka kaikki ovat miehiä. Keskuspankin johtajana on tällä hetkellä nainen, Gill Marcus.

Jacob Zuman edeltäjän Thabo Mbekin aikana varapresidentti oli loppuvaiheessa nainen. Mbekin oma ehdokas seuraavaksi Etelä-Afrikan presidentiksi hänen toimikautensa jälkeen oli ulkoministeri Nkosazana Dlamini Zuma, sattumoisin nykyisen presidentin Jacob Zuman entinen, aikoja sitten eronnut vaimo.

Kun ANC:n puheenjohtajuudesta ja maan presidenttiydestä 2007 -2009 käytiin katkeraa taistelua, rouva Zuman mahdollisuudet katosivat taivaan tuuliin maan johtajan asemaan epätoivoisesti pyrkineen Jacob Zuman tieltä. Ympärillä pyörineet ja entistä aviomies-Zumaa vahvasti tukeneet miehet ovat sitten avainpaikoilla kaikissa hallinnon keskeisissä tehtävissä.

Dlamini Zuma on kyllä entisen miehensä hallituksessa sisäministerinä ja häntä pidetään hallituksen parhaana ministerinä. Työjuhtana tunnettu nainen on pannut järjestykseen erittäin huonosti hallinnoidun ja korruptoituneen ministeriönsä. Ei ihme, että hänen nimensä on taas mediassa pyörinyt mahdollisena tulevana presidenttinä. ANC ei kylläkään ole asiasta sanaakaan vihjannut.

Tämäkö sitten lienee yksi syy, että häntä ollaan innokkaasti nyt ajamassa Afrikan Unionin presidentiksi, jonka toimipaikkana on Etiopia. Innokkain asiaa ajava henkilö on Jacob Zuma. Epäilemättä varsinaiset syyt AU:n paikan valtaamisyritykseen ovat Afrikan sisäiset valtakiistat. Sopivaan saumaan rouva Zuman ehdokkuus kuitenkin tulee, sillä joulukuussa valitaan ANC:lle jälleen presidentti, josta tulee aikanaan maan presidentti.

Helvi Kolehmainen

Tämä keskustelu ryöpsähti valloilleen viime viikolla, kun oikeistolaisen (valkoihoisen) Freedom Frontin puoluejohtaja Pieter Mulder puhui parlamentissa. Mulder on jostain kumman syystä myös ANC-vetoisen hallituksen varaministeri, jonka alueeseen kuuluu maatalous, metsätalous ja kalastus.

ANC:n ensimmäinen hallitus vuoden 1994 vaalien jälkeen teki päätöksen, että vuoteen 2014 mennessä valkoihoisten maanviljelijöiden omistamasta maasta tulisi siirtää 30 prosenttia ensisijaisesti mustien afrikkalaisten maatyöläisten omistukseen. Etelä-Afrikan maasta oli siinä vaiheessa 87 prosenttia valkoihoisten hallussa.

Tähän mennessä maasta on siirtynyt vasta kahdeksan prosenttia ja tavoitetta on jouduttu lykkäämään hamaan tulevaisuuteen. Valtio on lunastanut maata vapaaehtoisin kaupoin, sillä hallitus ei ole tähän mennessä ryhtynyt pakkosiirtoihin. Nyt on kyllä puhuttu jo tästäkin mallista, sillä vapaaehtoisuus ei ole paljon kauppoja edistänyt.

Nyt Mulder esitti parlamenttipuheessaan, että “bantut” (halventava nimitys mustista afrikkalaisista apartheidin aikana) eivät eurooppalaisten saapuessa maahan 1650-luvulla itse asiassa olleet maan eteläisessä osassa ollenkaan. Heillä ei tästä syystä ole oikeutta vaatia maata alueella, joka käsittää 40 prosenttia maan pinta-alasta. Mulder unohti mainita, että tällä alueella olivat vastassa maan alkuperäiskansat khoikoit ja sanit (khoisanit), jotka olivat joko karjanhoitajia tai keräilijöitä ja metsästäjiä. Heidät Euroopasta tulleet muuttajat nopeassa tahdissa alistivat työntekijöikseen (käytännössä orjikseen), joiden maat ja karjat otettiin eurooppalaisten omistukseen. Khoisaneista periytyvät suurimmaksi osaksi Etelä-Afrikan värilliset.

Se, että valkoihoiset eteläafrikkalaiset omistivat vuoteen 1994 asti 87 prosenttia maasta johtui ensin vuoden 1913 maalaista, jonka mukaan mustat afrikkalaiset saivat omistaa vain seitsämän prosenttia viljelymaasta. Vuonna 1957 apartheid-hallinto laati lain, jossa määriteltiin kullekin eteläafrikkalaiselle rodulle omat asuinalueet. Mustien afrikkalaisten nk. kotimaille annettiin silloin 13 prosenttia maan pinta-alasta. Vasta demokratisoinnin jälkeen nämä lait kumottiin.

Sen, että hallituksen maansiirtopolitiikka on epäonnistunut, myöntävät kaikki osapuolet. Eilisiltaisissa tv-uutisissa sanottiin asiaa hoitavan viraston olevan kaoottisessa tilassa. Entinen valtiovarainministeri Trevor Manuel on selkeästi sanonut, että valtio on maksanut tähän mennessä liikaa tuottamattomasta maasta. Erittäin hitaan siirtoprosessin aikana monet omistajat eivät enää investoi maatilalleen, viljely loppuu ja maan siirryttyä uudelle omistajalle edessä on valtava työ. Uusilla omistajilla ei välttämättä ole riittävää ammattitaitoa eikä koneistusta ja monet yritykset ovat epäonnistuneet.

Aika iso valkoihoisista viljelijöistä on siirtynyt Australiaan, Uuteen Seelantiin tai Sambiaan, Angolaan ja Namibiaan. Erityisesti Sambia ottaa mielellään vastaan ammattitaitoisia viljelijöitä. Kaupallisten maatalousyritysten luku Etelä-Afrikassa on vuoden 1994 jälkeen laskenut 60 000:sta 40 000 tuhanteen.

Valtion byrokratia on vastuussa maakauppojen hitaudesta, valkoihoiset korkeista hintavaatimuksista ja uudet maanomistajat ammattitaidon puutteesta. Parhaiten ovat menestyneet sellaiset maatalousyritykset, joissa osakeyhtiön jäseninä on sekä valkoihoisia että mustia osakkaita.

Valkoihoisten omistamien maa-alojen keskikoko on noin 1300 hehtaaria kun mustien omistamien maatilkkujen keskikoko on 5,7 hehtaaria. Etelä-Afrikassa on edelleen myös perinteisiä heimojen omistamia maa-aloja sekä tietysti suuria, rikkaiden mustien afrikkalaisten omistamia tiloja.

Jos jotain hyvää tästä keskustelusta on seurannut, on se, että khoisaneista, alkuperäisasukkaista  on puhuttu nyt enemmän kuin huomioni mukaan koskaan viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Khoisanit ovat yrittäneet nostaa oman asemansa ongelmia esiin vuodesta toiseen, mutta kukaan ei ole kuunnellut. Heiltä puuttuu oikeuksia, joita perinteisille afrikkalaisille heimoille on myönnetty heti demokratisoinnin jälkeen. Khoisanien sosiaaliset ongelmat ja itsetunnon puute ovat seurausta jo 1650-luvulta jatkuneesta alistetusta asemasta.

Helvi Kolehmainen

Olen juuri päättänyt yhden kiinnostavimmista elämänkerroista, mitä olen koskaan lukenut. Eteläafrikkalaisen, intialaista alkuperää olevan Ahmed Kathradan ‘Memoirs’ on samanaikaisesti henkilöhistoriaa sekä ei-valkoihoisten eteläafrikkalaisten apartheidin vastaisen taistelun historiaa.

Kathrada lähti mukaan vastarintaliikkeen toimintaan jo 17-vuotiaana; ensin maan intialaisten organisaatioiden jäsenenä, mutta varsin pian ANC:n vahvana tukijana. Koulu jäi tässä vaiheessa kesken, mutta myöhemmin hän kyllä suoritti useitakin akateemisia tutkintoja.

Siihen hänelle kertyi runsaasti aikaa, sillä hän vietti yli 26 vuotta elämästään vankiloissa, 18 vuotta Robben Islandilla. Kathrada tuomittiin nk. Rivonia oikeudenkäynnissä vuonna 1964 elinikäiseen vankeuteen apartheid-hallinnon vastaisesta toiminnasta. Samassa oikeudenkäynnissä tuomittiin myös Nelson Mandela ja viisi muuta ANC:n johtohenkilöä ja aktivistia.

Minulla oli vuodenvaihteessa ilo olla suomalaisen matkailijaryhmän vetäjänä mm. Johannesburgissa. Vietimme yhden päivän Sowetossa, kuuluisassa townshipissa, missä monet näkyvimmistä vastarintaliikkeen mielenosoituksista apartheidin aikana järjestettiin. Kävimme myös Apartheid-museossa, joka monipuolisesti kertoo niistä kokemuksista, joita ei-valkoihoisilla eteläafrikkalaisilla apartheid-hallinnon aikana oli.

Eräs matkailijoista totesi kerta toisensa jälkeen, kuinka on mahdollista asennoitua toista rotua oleviin ihmisiin niin kuin Etelä-Afrikassa suuri osa valkoihoisista tuohon aikaan asennoitui. Siihen kysymykseen en osannut vastata, mutta toistin kyllä useita kertoja, että noiden vuosien maailmanlaajuiset kampanajat ja YK:n asettamat boikotit osoittivat, että muu maailma tuomitsi Etelä-Afrikan rotuerottelun.

Kathradan elämänkerta täydentää merkittävällä tavalla Nelson Mandelan samoista kokemuksista kertovaa kirjaa ‘Pitkä tie vapauteen’. Kathrada ei ollut johtaja, hän oli tekijä sekä ennen vankilaa että oli sitä myös vankilassa ollessaan. Hän on älykkö, joka tiesi miten panna ideat toimeen ja miten palauttaa ideoijat välillä maan pinnalle.

On todella vaikuttavaa lukea niistä keinoista, joita erittäin tarkasti vartioidut vangit onnistuivat Robben Islandilla kehittämään pystyäkseen kommunikoimaan keskenään ja ulkomaailman kanssa. Tietojen saanti kehittyvästä maailmasta ja jonkinlaiset yhteydet rakkaisiin olivat Kathradan mielestä keskeisimpiä asioita, joilla vankien usko elämään ja vastarinnan voittoon pysyi hengissä. Uskomatonta sitkeyttä se silti on vaatinut.

Alkuaikojen raskas ruumiillinen työ Robben Islandilla toisaalta heikensi joidenkin vankien terveyttä, toisaalta loi sitkeyttä. Henkisesti erittäin tärkeää oli opiskella, jota kyllä vankilan henkilökunta vaikeutti monilla tavoilla. Vankilan poliittiset vangit eristettiin erityisesti alkuaikoina täydellisesti Robben Islandin tavallisista vangeista. Heidän pelättiin vaikuttavan muiden vankien poliittisiin asenteisiin ja oikeassahan viranomaiset olivatkin.

Poliisien ja vankilaviranomaisten toiminta sekä tavallisia että poliittisia vankeja vastaan on rankkaa luettavaa. Väkivalta kuulustelumenetelmissä ja vielä rangaistusta kärsittäessä oli yleistä.

Rivonian miehet, Nelson Mandela ja Albert Sisulu etunenässä,  olivat merkittävä voimavara ANC:lle vankilasta vapauduttuaan. Vankilan vuosikymmeniä kestänyt poliittinen keskustelu oli kypsyttänyt miehet lähtemään neuvottelujen tielle ja rakentamaan uutta Etelä-Afrikkaa. Tosin apartheid-hallintokin 1980-luvun loppuun mennessä oli mädäntynyt omaan mahdottomuuteensa.

Helvi Kolehmainen

Kapkaupungin townshipissa Gugulethussa on koulu, jossa tuhatta oppilasta varten on yksi vesiposti koulun pihalla ja kolme toimivaa käymälää. Kaksi muuta saastan ympäröimää käymälää on ollut rikki marraskuusta lähtien. Ensimmäisen luokan aloitti 150 oppilasta, joita varten on kolme luokkahuonetta ja kolme opettajaa.

Tämä on yksi esimerkki huutavista ongelmista, joita Etelä-Afrikan kouluissa riittää. Apartheid-ajan päättymisen jälkeen maassa on oppivelvollisuus eli kaikilla pitäisi nyt olla mahdollisuus käydä koulua. Noin 12 miljoonaa lasta ja nuorta tilastojen mukaan opiskelee kouluissa, mutta tilastot tässä maassa aika usein vaihtelevat.

Etelä-Afrikassa on tasokkaita valtion kouluja, mutta erityisesti maaseudulla pätevistä opettajista on huutava puute. Yli tuhannella yksityiskoululla on varaa hankkia hyviä opettajia ja maksaa heille kunnollista palkkaa. Valtion kouluissa opettajien edut ovat vaatimattomampia ja ehkä siitä syystä työmotivaatio ei ole paras mahdollinen. Itse asiassa työmoraali monissa kouluissa on heikko.

Suurella osalla valtion kouluista on myös pulaa opetusvälineistä, kirjoista ja jopa luokkahuoneista. Maaseudulla opiskellaan joissain paikoin sananmukaisesti vielä puun alla. Townshipeissa puolestaan lapsilla saattaa olla pula sähkövalosta illalla, kun kotitehtäviä pitäisi tehdä. Vaatii suurta innostusta ja motivaatiota opiskella sellaisissa olosuhteissa.

Koulupudokkuus on yleistä, sillä tulevaisuudennäkymät nuorilla eivät ole hyvät. Jatkokoulutuspaikkoja ei ole riittävästi ja nuorten työttömyys saattaa townshipeissa nousta 90 prosenttiin.

Siitä huolimatta tunku erityisesti yliopistoihin Etelä-Afrikassa on valtava. Hakuprosessit yliopistoihin ja korkeakouluihin vaihtelevat ja joskus prosessi saattaa päättyä traagisesti. Näin tapahtui tänä vuonna Johannesburgissa.

Johannesburgin yliopistoon oli pyrkimässä lehtitietojen mukaan 15 000 nuorta ja noin tuhannelle oli opiskelupaikka luvassa. Hakupäivän jonoissa oli nuorten lisäksi heidän vanhempiaan varmistamassa lapselleen ainakin pääsyä yliopiston porttien sisäpuolelle. Yksi äiti ruhjottiin jonossa kuoliaaksi.

Äidistä tuli huonosti hoidetun sisäänpääsytaistelun uhri ja hautajaisista massatapahtuma. Pukumiehiä ja hatturouvia korkeakouluministeristä lähtien osallistui tilaisuuteen ja puheita pidettiin. Toivoa sopii, että yhtä suurella hartaudella paneudutaan myös lasten ja nuorten koulutuksen ja yliopistojen hakuprosessin uudistamiseen.

Etelä-Afrikassa käydään läpi samaa surkeaa kehitystä kuin Suomessakin aikanaan: kaikki kynnelle kykenevät nuoret haluavat koulun jälkeen yliopistoihin ja korkeakouluihin ja ammattiin valmistavat oppilaitokset jäävät kehityksessä jälkeen. Nuoret eivät tiedä riittävästi ammattiinvalmistavista oppilaitoksista, heitä ei kiinnosta putkiasentajan, maalarin tai kirvesmiehen työt eli ne lukemattomat alat, joissa on huutava pula ammattitaitoisista työntekijöistä. Nythän Suomessa asenteet tässä asiassa ovat muuttuneet.

Seurasin taas suurella ihailulla muutaman Afrikkalaisten naisten järjestön ladyn keskustelua siitä minkälaista apua kouluissa tällä hetkellä tarvitaan. Yhden iltapäivän aikana naiset päättivät ryhtyä kehittämään kouluille tukiverkostoa, jonka avulla tieto erilaisista opiskelumahdollisuuksista tavoittaisi nuoret riittävän aikaisin. Suomen koulujärjestelmästä ja ammatinvalinnan ohjauksesta oli taas kysyntää.

Helvi Kolehmainen

Eteläafrikkalaisilla alkaa olla hätä kädessä. Siitä kertovat lehdet, joista olkoon esimerkkinä Cape Timesin kolumnistin Max du Preezin ylläoleva otsikko. Kokonaisena otsikko kuuluu: “Tule takaisin, Thabo, kansakunta tarvitsee sinua.”

Thabo Mbeki on entinen Etelä-Afrikan presidentti, jonka ANC ja sen yhteistyökumppanit kommunistinen puolue ja maan suurin ammattijärjestöjen keskusliitto Cosatu kovakouraisesti pakottivat vuonna 2008 eroamaan presidentin tehtävistä kahdeksan kuukautta ennen toisen presidenttikauden loppua.

Myös luultavasti iso osa kansasta ja erityisesti tiedotusvälineet olivat saaneet tarpeekseen presidentistä, jota pidettiin arroganttina, etäisenä miehenä, joka viisasteli runolainauksillaan ja älyllisillä heitoillaan. Mbekin sanottiin keskittäneen vallan itselleen eivätkä tiedotusvälineet pitäneet hänen tavastaan lähettää henkilökohtaisia viestejä toimittajille blogi-sivuillaan.

Maa sai toisenlaisen presidentin, kun ANC valitsi ensin johtajaksi itselleen ja sitten maan presidentiksi Jacob Zuman. Zuma lauloi ja tanssi itsensä kansan (ja myös tiedotusvälineiden) suosioon, eikä taatusti nolannut ketään liian älyllisillä puheillaan.

Pitkien oikeusprosessien kautta presidentiksi tullut Zuma nimitti itseään yhden kauden presidentiksi ja luultavasti osa ihmisistä niin myös uskoi. Mutta valta tahtoo tuntua mukavalta ja niin kävi myös Zumalle ja ennen kaikkea hänen ympärillään pyörivälle eliitille, joka on hyötynyt mittavalla tavalla Zuman runsaat kolme ja puoli vuotta kestäneestä presidenttikaudesta.

Alun kuherruskuukausien jälkeen Zuman päättämättömyys, näköalattomuus, hallinnon ja talouselämän korruptoituneisuus, köyhyyden lisääntyminen, palvelujen heikkous ja käsittämättömät nimitykset ovat merkittävästi pudottaneet Zuman kannatusta kansan keskuudessa. Vuosia sitten Zuman puolesta kuolemaan valmiina ollut ANC:n nuorisojärjestö on tällä hetkellä Zuman pahin vihollinen.

ANC:lla on edessään tämän vuoden joulukuussa äärimmäisen tärkeä kokous, jossa valitaan järjestön presidentti seuraavaksi viideksi vuodeksi. ANC:n presidentistä on vuoden 1996 jälkeen tullut myös maan presidentti. Tässä kokouksessa luodaan myös linja ANC:lle ja koko maan tulevaisuudelle.

Nyt ANC:n nuorisojärjestö sekä osa tiedotusvälineistä ja kansalaisista ovat alkaneet vaatia Thabo Mbekin paluuta kotimaan politiikkaan. Mbeki on syrjäyttämisensä jälkeen ollut täysin hiljaa kotimaan politiikan suunnasta. Kaikessa hiljaisuudessa hän on tehnyt merkittävää työtä mm. Sudanin kriisin ratkaisussa ja eräissä muissa Afrikan Unionin ja eteläisen Afrikan maiden järjestön SADC:n tehtävissä. Hän on myös rakentanut nimellään toimivan afrikkalaista johtajuutta kehittävän koulutusjärjestelmän.

Aikaisemmin häntä arvostelleet maanmiehet kaipaavat nyt hänen afrikkalaisuuttaan, linjakkuuttaan, älyllisyyttään ja määrätietoisuuttaan. Kaikkea sitä, mitä istuvalta presidentiltä heidän mielestään puuttuu. Ennen liian liberalistisesta talouspolitiikasta raskaasti syytetyn miehen taloudellista asiantuntemusta tunnutaan myös kaipaavan nykyhetken päämäärättömässä ilmapiirissä.

Mbekillä on kuitenkin yksi suuri musta jakso hänen entisessä elämässään: hänen väärät arvionsa Etelä-Afrikan aids-politiikasta. Tätä asiaa ihmisten on ehkä mahdotonta antaa hänelle anteeksi.

Zuman vahvimpana vastaehdokkaana tulevissa ANC:n johtajavaaleissa pidetään nykyistä varapresidenttiä Kgalema Motlanthea. Motlanthe ei ole sanonut tulevista suunnitelmistaan sanaakaan; siitä ei ole puhunut myöskään Thabo Mbeki. Mothlante on ainoastaan ilmoittanut pitävänsä huolen siitä, että ANC ei jakaudu taisteleviin ryhmiin hänen takiaan. Ehdokkuudesta hän ei kuitenkaan ole kieltäytynyt.

ANC on kuitenkin jo jakautunut vallasta taisteleviin ryhmiin, joista osa kannattaa Zumaa, osa uutta vaihtoehtoa. Mikä tämän vaihtoehdon nimi on, on selvittävä viimeistään joulukuuhun mennessä.

Helvi Kolehmainen

Ystävän kissojen ja koirien kanssa vietetyn ihanan rauhallisen joulun jälkeen alkoi tapahtua. Olen matkannut muutaman päivän upeimman mahdollisen suomalaisen matkailijaryhmän kanssa Etelä-Afrikan itä- ja koillisosassa.

KwaZulu-Natal on luonnonkaunis alue ja täynnä historiaa. Vahvin vastarinta Etelä-Afrikkaan työntyneitä valkoihoisia eurooppalaisia vastaan löytyi 1800-luvun alussa noilta seuduilta. Zulut ovat ylpeitä vanhasta, sotaisesta historiastaan ja alueella vireänä säilyneestä kulttuuristaan. He esittelevät mielellään vanhoja työtapojaan ja vaimojen hankkimismenetelmiään. Maakunnassa elää vahvasti moniavioisuus. Hyvänä esimerkkinä maan presidentti Jacob Zuma lukuisine vaimoineen ja lukemattomine lapsineen.

Maakunnan itärannikolla on rikas eläimistö, erityisesti linnusto. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvassa iSimangalison luonnonpuistossa löytyy yli 500 lintulajia, mutta myös mm. virtahepoja ja krokodiileja.

Vauraalta näyttäneen KwaZulu-Natalin jälkeen Swazimaa tuntui köyhältä kehitysmaalta. Tien varrella oli kyllä loisteliaita golf-kenttiä ulkomaalaisille ja maan eliitille, mutta yleissävy on köyhä. Maan itsevaltainen kuningas perheineen omistaa 60 prosenttia maasta, kerää verot omaan käyttöönsä ja elää leveästi 12 vaimonsa kanssa. Tapaamani paikalliset ihmiset eivät pitäneet maan tilanteesta.

Etelä-Afrikan koillisosassa oleva maan suurin luonnon-ja eläinpuisto on rakastettava helmi maan matkailutarjonnassa. Se on suosittu kohde, jopa niin, että vuodenvaihteen lomakaudella sisään mahtuminen ei aina ole varmaa. Varsinaisen Krugerin ulkopuolella on yksityisiä eläinpuistoja, joiden eläimistö ja luonto riittävät myös vaativankin matkailijan käyttöön. Palvelu ja majoitusmallit ovat parhaimillaan normaalillakin hinnalla huippuluokkaa.

Meidän suomalaista ryhmäämme kohdeltiin telttaleirissämme erityisen hyvin. Oppaat antoivat meille ylimääräisen safari-kierroksen lähtöpäivänämme. Ryhmää ja oppaita yhdisti sama asia: suuri kiinnostus eläimiin ja luontoon. Hieno kokemus kaiken kaikkiaan.

Krugerin jälkeen matkalla Johannesburgiin alkoi Etelä-Afrikan vauraus todella näkyä. Laajat pellot ja kaivosten (maisemoidut) jätekasat kertoivat seka maanalaisesta että maanpäällisestä rikkaudesta. Valitettavasti rikkaudet eivät kuitenkaan ole jakautuneet tasaisesti kaikille; puolet Etelä-Afrikan väestöstä on köyhiä.

Soweton kierros Johannesburgissa historiallisine museoineen muistutti meitä maan rankasta, apartheidin aikaisesta historiasta. Soweto on kuitenkin itse muuttunut melko hyvinvoivaksi, keskiluokkaiseksi paikaksi viimeisen 17 vuoden aikana. Hökkeliasutusta ei tällä alueella enää kovin paljon ole.

Komea matka kaiken kaikkiaan. Etelä-Afrikka tarjoaa lyhyelläkin matkalla hienoja ja  monipuolisia, joskus tosin pulmallisiakin kokemuksia.

Helvi Kolehmainen

Etelä-Afrikassa vietetään joka vuosi Sovinnon päivää, jolloin halutaan korostaa eteläafrikkalaisten valmiutta unohtaa raskas historia ja suunnata kohti yhteistä tulevaisuutta. Päivää vietettiin nyt päättyvällä viikolla.

Tälle viikolle oli järjestetty myös kaksi muuta merkittävää tapahtumaa, jotka puolestaan muistuttivat vahvasti niistä kokemuksista, joita tällä kansalla lähimenneisyydessä on ollut. ANC:n aseellinen siipi MK vietti 50-vuotisjuhlaansa ja Johannesburgissa avattiin museo, jossa 1960 - 1996 hirtettiin yli 4000 eteläafrikkalaista. Uusi perustuslaki kielsi kuolemantuomion.

Kiinnostavaa sinänsä, suurena rauhanmiehenä ja kansan yhdistäjänä tunnettu Nelson Mandela kuului MK:n perustajiin. Viisikymmentä vuotta sitten kansalaisoikeustaistelijat arvioivat, että siirtyminen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan Etelä-Afrikassa ei onnistu yksinomaan rauhanomaisin keinoin. MK:n toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa, kun neuvottelut siirtymisestä demokratiaan vihdoin onnistuivat.

Suurin osa apartheidin aikana kuolemaantuomituista oli tavallisia rikollisia, mutta joukossa oli satoja poliittisia vankeja, joiden tavoitteena oli saada hallitus tunnustamaan ihmisoikeudet myös mustille afrikkalaisille. Yli neljäntuhannen teloitetun joukossa oli yksi valkoihoinen kansalaisoikeustaistelija.

Kuuntelin radiosta museon avajaispäivänä kuolemanselleissä olleiden entisten vankien haastatteluja. Oli raastavaa kuulla kertomuksia siitä, miltä tuntui odottaa aamua, jolloin tietäisi viimeisen päivän valjenneen. Viereltä oli viety jo monta toveria. Vihaa en näissä kertomuksissa tunnistanut.

Sovinnon päivänä perjantaina kuuntelin radiosta haastatteluja, joissa monet ihmiset korostivat sovinnon tarkoittavan konkreettisia tekoja, ei vain ajatuksia. Tässä yksi esimerkki sellaisesta:

Eräs afrikaaneri-ystäväni (siis valkoihoinen) muutti perheineen Durbanista Kapkaupunkiin runsaat kymmenen vuotta sitten. Hän osti talon keskustan ulkopuolelta Kenilworthista. Hän ystävystyi nopeasti kaikkien naapureiden kanssa.

Sitten hän päätti rakentaa taloonsa toisen kerroksen, koska hänen läheinen ystävänsä oli myös muuttamassa Kapkaupunkiin ja tarvitsi asunnon. Luvat järjestyivät ja rakennustyöt alkoivat.

Sitten alkoivat vaikeudet. Lähinaapurissa asuva perhe raivostui ja antoi sen myös kuulua. Ystäväni sai päälleen viharyöpyn, jollaista ei kuvitellut koskaan kokevansa eikä se todellakaan ollut miellyttävä kokemus. Suuren purkauksen jälkeen kaikki mahdollinen yhteys, tervehtimistä myöten, naapuriin katkesi.

Toisen naapurin kertomus selvitti asian taustoja. Rakennustöistä vihastunut pariskunta oli vielä nytkin harvinainen yhdistelmä: valkoihoinen vaimo ja värillinen aviomies. He olivat avioituneet apartheidin aikana, jolloin suhteet eri rotujen välillä olivat aluksi lain kieltämiä ja myöhemmin syvästi paheksuttuja. Pariskunta oli kokenut kaikki ennakkoluulot, jotka tuohon aikaan olivat ilmassa. He epäilivät nyt ystäväni yläkertaan muuttavan tulokkaan alkavan vakoilla heitä.

Kontaktit olivat täysin poikki vuodesta toiseen. Ei katsekontaktia, ei mitään. Pari vuotta sitten ystäväni oli kuitenkin huomaavinaan jonkinlaisen hymyn häiveen naapurin vaimon huulilla, mutta ei sen enempää. Vanhat kokemukset apartheidin ajalta eivät päässeet unohtumaan.

Kunnes sitten tällä viikolla perjantaina, Sovinnon päivänä tilanne muuttui. Naapurin aviomies tuli ystäväni pihalle kukkakimppu mukanaan. Hän pyysi syvästi anteeksi perheen kymmenen vuoden aikaista käytöstä, ennakkoluuloja ja vihanpitoa. Perhe halusi vihdoin normalisoida tilanteen. Suudelmia vaihdettiin ja elämää päätettiin jatkaa uudella tavalla eteen päin.

Syvällä ovat vanhat asenteet, pelot, ennakkoluulot ja uskalluksen puute tässä yhteiskunnassa. Toivottavasti jokainen Sovinnon päivä kasvattaa lisää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta eri rotujen välillä. Tällä hetkellä ei näytä hyvältä.

Helvi Kolehmainen

Jotta päivän moka tulee heti saman tien korjautuksi: Etelä-Afrikan opetusministerin nimi on tietysti ANGIE MOTSHEKGA eikä Lesego Masemola (hän on puolestaan The NewAgen toimittaja, joka Motshekgan haastattelun teki). Edellisessä kolumnissa kritisoimani painopistevirheet menevät siis Motshekgan eivätkä Masemolan tiliin.

On tilanteita, jolloin on kiva olla suomalainen. Viime aikoina tällaiset tilanteet ovat liittyneet keskusteluun suomalaisesta koulujärjestelmästä.

Naapurini toi kirjastosta löytämänsä lehden, Timesin, jossa kerrottiin, että suomalainen koulu on tällä hetkellä näyttävintä suomalaista vientitavaraa Yhdysvalloissa. Naapurini on kuljettanut viestejä aikaisemmenkin; hän niin kuin monet muut eteläafrikkalaiset kysyvät, mitä siellä Suomessa oikein tapahtuu.

En tietenkään ole ekspertti näissä asioissa, sillä ilman omia lapsia tai muuten läheistä suhdetta kouluun ei millään ole ollut mahdollista pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, mitä suomalainen koululaitos on peruskoulun aloittamisen jälkeen käynyt lävitse.

Kaikista tehdyistä virheistä on ilmeisesti kuitenkin opittu, sillä nykyiset tulokset näyttävät oikeasti herättävän huomiota jopa täällä toisella puolella maapalloa.

Opetustyössä mukana olevat ihmiset täällä ihmettelevät sitä , miten  pienemmillä tuntimäärillä, pidemmillä vapailla ja vähemmillä kotitöillä kuin muualla maailmassa päästään maailman parhaimpiin tuloksiin. Kun en muuta selitystä ole keksinyt, olen tietysti puhunut peruskoulujärjestelmän takaamasta tasa-arvosta, opettajien loistavasta koulutuksesta, opettajien tasosta ja motivaatiosta.

Kolmas tekijä lienee se, että kouluhallinnon antamien suuntaviivojen sisällä opettajilla on suuri mahdollisus itsenäisesti toteuttaa omia opetusmallejaan ja ne ovat tuottaneet todella hyviä tuloksia. Koulujen tulosten testaaminen Suomessa on vähäistä, mikä puolestaan on pitänyt epäterveen kilpailuhengen minimissä.

Kun tänään luin Suomen loistavista koulutuloksista, sattui silmiini Etelä-Afrikan opetusministerin Lasego Masemolan haastattelu The NewAgesissa, uudessa hallitusta lähellä olevassa päivälehdessä. Hän kuului varapresidentti Kgalema Motlanthen seurueeseen, joka vieraili muutama viikko sitten Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Motlanthe itse ei päässyt Suomeen saakka, kun hänen koneensa ei pystynyt nousemaan ilmaan Johannesburgissa.  Masemola lienee päivän vierailullaan tutustunut suomalaiseen koulujärjestelmään, jota myös itse suosittelin varapresidentille silloisen pääministerin Matti Vanhasen Etelä-Afrikan vierailulla puolisentoista vuotta sitten.

Se mikä opetusministeri Masemolan haastattelussa tänään jäi vaivaamaan oli, että tämänhetkisestä äärimmäisen tärkeästä virastaan huolimatta hän näyttää keskittyvän enemmänkin ANC:n poliittiseen toimintaan ja naisjärjestön puheenjohtajuuteen. Etelä-Afrikan koululaitos on huutavassa hukassa. Peruskoulutuksen taso on heikkoa, sillä erityisesti maaseudulla opettajilla ei välttämättä ole minkäänlaista opettajakoulutusta. Kuulin juuri radiosta, että tuhansia opettajia menehtyy vuosittain todennäköisesti aidsiin liittyviin sairauksiin. Opettajista 10 prosenttia on tilastojen mukaan hiv-positiivisia. Noin 40 prosenttia opettajista hakeutuu muihin töihin heti, kun se on mahdollista.

Etelä-Afrikan koulujen tällaiset tiedot ja erittäin huonot oppimistulokset ovat tietysti katastrofaalisia. Luulisi opetusministerillä olevan tärkeämpääkin työtä kuin oman poliittisen tulevaisuutensa takaaminen. Ei enää riitä se, että hän on ollut joskus intohimoinen opettaja. Nyt tarvitaan ihan toisenlaista työtä valtavien oppilasmäärien koulutuksen suunnan määrittelyssä ja opettajien ja koulujen onnettomien tasojen korjaamisessa.