Etelä-Afrikan päiväkirja

Kapkaupungin townshipissa Gugulethussa on koulu, jossa tuhatta oppilasta varten on yksi vesiposti koulun pihalla ja kolme toimivaa käymälää. Kaksi muuta saastan ympäröimää käymälää on ollut rikki marraskuusta lähtien. Ensimmäisen luokan aloitti 150 oppilasta, joita varten on kolme luokkahuonetta ja kolme opettajaa.

Tämä on yksi esimerkki huutavista ongelmista, joita Etelä-Afrikan kouluissa riittää. Apartheid-ajan päättymisen jälkeen maassa on oppivelvollisuus eli kaikilla pitäisi nyt olla mahdollisuus käydä koulua. Noin 12 miljoonaa lasta ja nuorta tilastojen mukaan opiskelee kouluissa, mutta tilastot tässä maassa aika usein vaihtelevat.

Etelä-Afrikassa on tasokkaita valtion kouluja, mutta erityisesti maaseudulla pätevistä opettajista on huutava puute. Yli tuhannella yksityiskoululla on varaa hankkia hyviä opettajia ja maksaa heille kunnollista palkkaa. Valtion kouluissa opettajien edut ovat vaatimattomampia ja ehkä siitä syystä työmotivaatio ei ole paras mahdollinen. Itse asiassa työmoraali monissa kouluissa on heikko.

Suurella osalla valtion kouluista on myös pulaa opetusvälineistä, kirjoista ja jopa luokkahuoneista. Maaseudulla opiskellaan joissain paikoin sananmukaisesti vielä puun alla. Townshipeissa puolestaan lapsilla saattaa olla pula sähkövalosta illalla, kun kotitehtäviä pitäisi tehdä. Vaatii suurta innostusta ja motivaatiota opiskella sellaisissa olosuhteissa.

Koulupudokkuus on yleistä, sillä tulevaisuudennäkymät nuorilla eivät ole hyvät. Jatkokoulutuspaikkoja ei ole riittävästi ja nuorten työttömyys saattaa townshipeissa nousta 90 prosenttiin.

Siitä huolimatta tunku erityisesti yliopistoihin Etelä-Afrikassa on valtava. Hakuprosessit yliopistoihin ja korkeakouluihin vaihtelevat ja joskus prosessi saattaa päättyä traagisesti. Näin tapahtui tänä vuonna Johannesburgissa.

Johannesburgin yliopistoon oli pyrkimässä lehtitietojen mukaan 15 000 nuorta ja noin tuhannelle oli opiskelupaikka luvassa. Hakupäivän jonoissa oli nuorten lisäksi heidän vanhempiaan varmistamassa lapselleen ainakin pääsyä yliopiston porttien sisäpuolelle. Yksi äiti ruhjottiin jonossa kuoliaaksi.

Äidistä tuli huonosti hoidetun sisäänpääsytaistelun uhri ja hautajaisista massatapahtuma. Pukumiehiä ja hatturouvia korkeakouluministeristä lähtien osallistui tilaisuuteen ja puheita pidettiin. Toivoa sopii, että yhtä suurella hartaudella paneudutaan myös lasten ja nuorten koulutuksen ja yliopistojen hakuprosessin uudistamiseen.

Etelä-Afrikassa käydään läpi samaa surkeaa kehitystä kuin Suomessakin aikanaan: kaikki kynnelle kykenevät nuoret haluavat koulun jälkeen yliopistoihin ja korkeakouluihin ja ammattiin valmistavat oppilaitokset jäävät kehityksessä jälkeen. Nuoret eivät tiedä riittävästi ammattiinvalmistavista oppilaitoksista, heitä ei kiinnosta putkiasentajan, maalarin tai kirvesmiehen työt eli ne lukemattomat alat, joissa on huutava pula ammattitaitoisista työntekijöistä. Nythän Suomessa asenteet tässä asiassa ovat muuttuneet.

Seurasin taas suurella ihailulla muutaman Afrikkalaisten naisten järjestön ladyn keskustelua siitä minkälaista apua kouluissa tällä hetkellä tarvitaan. Yhden iltapäivän aikana naiset päättivät ryhtyä kehittämään kouluille tukiverkostoa, jonka avulla tieto erilaisista opiskelumahdollisuuksista tavoittaisi nuoret riittävän aikaisin. Suomen koulujärjestelmästä ja ammatinvalinnan ohjauksesta oli taas kysyntää.

Helvi Kolehmainen

Eteläafrikkalaisilla alkaa olla hätä kädessä. Siitä kertovat lehdet, joista olkoon esimerkkinä Cape Timesin kolumnistin Max du Preezin ylläoleva otsikko. Kokonaisena otsikko kuuluu: “Tule takaisin, Thabo, kansakunta tarvitsee sinua.”

Thabo Mbeki on entinen Etelä-Afrikan presidentti, jonka ANC ja sen yhteistyökumppanit kommunistinen puolue ja maan suurin ammattijärjestöjen keskusliitto Cosatu kovakouraisesti pakottivat vuonna 2008 eroamaan presidentin tehtävistä kahdeksan kuukautta ennen toisen presidenttikauden loppua.

Myös luultavasti iso osa kansasta ja erityisesti tiedotusvälineet olivat saaneet tarpeekseen presidentistä, jota pidettiin arroganttina, etäisenä miehenä, joka viisasteli runolainauksillaan ja älyllisillä heitoillaan. Mbekin sanottiin keskittäneen vallan itselleen eivätkä tiedotusvälineet pitäneet hänen tavastaan lähettää henkilökohtaisia viestejä toimittajille blogi-sivuillaan.

Maa sai toisenlaisen presidentin, kun ANC valitsi ensin johtajaksi itselleen ja sitten maan presidentiksi Jacob Zuman. Zuma lauloi ja tanssi itsensä kansan (ja myös tiedotusvälineiden) suosioon, eikä taatusti nolannut ketään liian älyllisillä puheillaan.

Pitkien oikeusprosessien kautta presidentiksi tullut Zuma nimitti itseään yhden kauden presidentiksi ja luultavasti osa ihmisistä niin myös uskoi. Mutta valta tahtoo tuntua mukavalta ja niin kävi myös Zumalle ja ennen kaikkea hänen ympärillään pyörivälle eliitille, joka on hyötynyt mittavalla tavalla Zuman runsaat kolme ja puoli vuotta kestäneestä presidenttikaudesta.

Alun kuherruskuukausien jälkeen Zuman päättämättömyys, näköalattomuus, hallinnon ja talouselämän korruptoituneisuus, köyhyyden lisääntyminen, palvelujen heikkous ja käsittämättömät nimitykset ovat merkittävästi pudottaneet Zuman kannatusta kansan keskuudessa. Vuosia sitten Zuman puolesta kuolemaan valmiina ollut ANC:n nuorisojärjestö on tällä hetkellä Zuman pahin vihollinen.

ANC:lla on edessään tämän vuoden joulukuussa äärimmäisen tärkeä kokous, jossa valitaan järjestön presidentti seuraavaksi viideksi vuodeksi. ANC:n presidentistä on vuoden 1996 jälkeen tullut myös maan presidentti. Tässä kokouksessa luodaan myös linja ANC:lle ja koko maan tulevaisuudelle.

Nyt ANC:n nuorisojärjestö sekä osa tiedotusvälineistä ja kansalaisista ovat alkaneet vaatia Thabo Mbekin paluuta kotimaan politiikkaan. Mbeki on syrjäyttämisensä jälkeen ollut täysin hiljaa kotimaan politiikan suunnasta. Kaikessa hiljaisuudessa hän on tehnyt merkittävää työtä mm. Sudanin kriisin ratkaisussa ja eräissä muissa Afrikan Unionin ja eteläisen Afrikan maiden järjestön SADC:n tehtävissä. Hän on myös rakentanut nimellään toimivan afrikkalaista johtajuutta kehittävän koulutusjärjestelmän.

Aikaisemmin häntä arvostelleet maanmiehet kaipaavat nyt hänen afrikkalaisuuttaan, linjakkuuttaan, älyllisyyttään ja määrätietoisuuttaan. Kaikkea sitä, mitä istuvalta presidentiltä heidän mielestään puuttuu. Ennen liian liberalistisesta talouspolitiikasta raskaasti syytetyn miehen taloudellista asiantuntemusta tunnutaan myös kaipaavan nykyhetken päämäärättömässä ilmapiirissä.

Mbekillä on kuitenkin yksi suuri musta jakso hänen entisessä elämässään: hänen väärät arvionsa Etelä-Afrikan aids-politiikasta. Tätä asiaa ihmisten on ehkä mahdotonta antaa hänelle anteeksi.

Zuman vahvimpana vastaehdokkaana tulevissa ANC:n johtajavaaleissa pidetään nykyistä varapresidenttiä Kgalema Motlanthea. Motlanthe ei ole sanonut tulevista suunnitelmistaan sanaakaan; siitä ei ole puhunut myöskään Thabo Mbeki. Mothlante on ainoastaan ilmoittanut pitävänsä huolen siitä, että ANC ei jakaudu taisteleviin ryhmiin hänen takiaan. Ehdokkuudesta hän ei kuitenkaan ole kieltäytynyt.

ANC on kuitenkin jo jakautunut vallasta taisteleviin ryhmiin, joista osa kannattaa Zumaa, osa uutta vaihtoehtoa. Mikä tämän vaihtoehdon nimi on, on selvittävä viimeistään joulukuuhun mennessä.

Helvi Kolehmainen

Ystävän kissojen ja koirien kanssa vietetyn ihanan rauhallisen joulun jälkeen alkoi tapahtua. Olen matkannut muutaman päivän upeimman mahdollisen suomalaisen matkailijaryhmän kanssa Etelä-Afrikan itä- ja koillisosassa.

KwaZulu-Natal on luonnonkaunis alue ja täynnä historiaa. Vahvin vastarinta Etelä-Afrikkaan työntyneitä valkoihoisia eurooppalaisia vastaan löytyi 1800-luvun alussa noilta seuduilta. Zulut ovat ylpeitä vanhasta, sotaisesta historiastaan ja alueella vireänä säilyneestä kulttuuristaan. He esittelevät mielellään vanhoja työtapojaan ja vaimojen hankkimismenetelmiään. Maakunnassa elää vahvasti moniavioisuus. Hyvänä esimerkkinä maan presidentti Jacob Zuma lukuisine vaimoineen ja lukemattomine lapsineen.

Maakunnan itärannikolla on rikas eläimistö, erityisesti linnusto. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvassa iSimangalison luonnonpuistossa löytyy yli 500 lintulajia, mutta myös mm. virtahepoja ja krokodiileja.

Vauraalta näyttäneen KwaZulu-Natalin jälkeen Swazimaa tuntui köyhältä kehitysmaalta. Tien varrella oli kyllä loisteliaita golf-kenttiä ulkomaalaisille ja maan eliitille, mutta yleissävy on köyhä. Maan itsevaltainen kuningas perheineen omistaa 60 prosenttia maasta, kerää verot omaan käyttöönsä ja elää leveästi 12 vaimonsa kanssa. Tapaamani paikalliset ihmiset eivät pitäneet maan tilanteesta.

Etelä-Afrikan koillisosassa oleva maan suurin luonnon-ja eläinpuisto on rakastettava helmi maan matkailutarjonnassa. Se on suosittu kohde, jopa niin, että vuodenvaihteen lomakaudella sisään mahtuminen ei aina ole varmaa. Varsinaisen Krugerin ulkopuolella on yksityisiä eläinpuistoja, joiden eläimistö ja luonto riittävät myös vaativankin matkailijan käyttöön. Palvelu ja majoitusmallit ovat parhaimillaan normaalillakin hinnalla huippuluokkaa.

Meidän suomalaista ryhmäämme kohdeltiin telttaleirissämme erityisen hyvin. Oppaat antoivat meille ylimääräisen safari-kierroksen lähtöpäivänämme. Ryhmää ja oppaita yhdisti sama asia: suuri kiinnostus eläimiin ja luontoon. Hieno kokemus kaiken kaikkiaan.

Krugerin jälkeen matkalla Johannesburgiin alkoi Etelä-Afrikan vauraus todella näkyä. Laajat pellot ja kaivosten (maisemoidut) jätekasat kertoivat seka maanalaisesta että maanpäällisestä rikkaudesta. Valitettavasti rikkaudet eivät kuitenkaan ole jakautuneet tasaisesti kaikille; puolet Etelä-Afrikan väestöstä on köyhiä.

Soweton kierros Johannesburgissa historiallisine museoineen muistutti meitä maan rankasta, apartheidin aikaisesta historiasta. Soweto on kuitenkin itse muuttunut melko hyvinvoivaksi, keskiluokkaiseksi paikaksi viimeisen 17 vuoden aikana. Hökkeliasutusta ei tällä alueella enää kovin paljon ole.

Komea matka kaiken kaikkiaan. Etelä-Afrikka tarjoaa lyhyelläkin matkalla hienoja ja  monipuolisia, joskus tosin pulmallisiakin kokemuksia.

Helvi Kolehmainen

Etelä-Afrikassa vietetään joka vuosi Sovinnon päivää, jolloin halutaan korostaa eteläafrikkalaisten valmiutta unohtaa raskas historia ja suunnata kohti yhteistä tulevaisuutta. Päivää vietettiin nyt päättyvällä viikolla.

Tälle viikolle oli järjestetty myös kaksi muuta merkittävää tapahtumaa, jotka puolestaan muistuttivat vahvasti niistä kokemuksista, joita tällä kansalla lähimenneisyydessä on ollut. ANC:n aseellinen siipi MK vietti 50-vuotisjuhlaansa ja Johannesburgissa avattiin museo, jossa 1960 - 1996 hirtettiin yli 4000 eteläafrikkalaista. Uusi perustuslaki kielsi kuolemantuomion.

Kiinnostavaa sinänsä, suurena rauhanmiehenä ja kansan yhdistäjänä tunnettu Nelson Mandela kuului MK:n perustajiin. Viisikymmentä vuotta sitten kansalaisoikeustaistelijat arvioivat, että siirtyminen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan Etelä-Afrikassa ei onnistu yksinomaan rauhanomaisin keinoin. MK:n toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa, kun neuvottelut siirtymisestä demokratiaan vihdoin onnistuivat.

Suurin osa apartheidin aikana kuolemaantuomituista oli tavallisia rikollisia, mutta joukossa oli satoja poliittisia vankeja, joiden tavoitteena oli saada hallitus tunnustamaan ihmisoikeudet myös mustille afrikkalaisille. Yli neljäntuhannen teloitetun joukossa oli yksi valkoihoinen kansalaisoikeustaistelija.

Kuuntelin radiosta museon avajaispäivänä kuolemanselleissä olleiden entisten vankien haastatteluja. Oli raastavaa kuulla kertomuksia siitä, miltä tuntui odottaa aamua, jolloin tietäisi viimeisen päivän valjenneen. Viereltä oli viety jo monta toveria. Vihaa en näissä kertomuksissa tunnistanut.

Sovinnon päivänä perjantaina kuuntelin radiosta haastatteluja, joissa monet ihmiset korostivat sovinnon tarkoittavan konkreettisia tekoja, ei vain ajatuksia. Tässä yksi esimerkki sellaisesta:

Eräs afrikaaneri-ystäväni (siis valkoihoinen) muutti perheineen Durbanista Kapkaupunkiin runsaat kymmenen vuotta sitten. Hän osti talon keskustan ulkopuolelta Kenilworthista. Hän ystävystyi nopeasti kaikkien naapureiden kanssa.

Sitten hän päätti rakentaa taloonsa toisen kerroksen, koska hänen läheinen ystävänsä oli myös muuttamassa Kapkaupunkiin ja tarvitsi asunnon. Luvat järjestyivät ja rakennustyöt alkoivat.

Sitten alkoivat vaikeudet. Lähinaapurissa asuva perhe raivostui ja antoi sen myös kuulua. Ystäväni sai päälleen viharyöpyn, jollaista ei kuvitellut koskaan kokevansa eikä se todellakaan ollut miellyttävä kokemus. Suuren purkauksen jälkeen kaikki mahdollinen yhteys, tervehtimistä myöten, naapuriin katkesi.

Toisen naapurin kertomus selvitti asian taustoja. Rakennustöistä vihastunut pariskunta oli vielä nytkin harvinainen yhdistelmä: valkoihoinen vaimo ja värillinen aviomies. He olivat avioituneet apartheidin aikana, jolloin suhteet eri rotujen välillä olivat aluksi lain kieltämiä ja myöhemmin syvästi paheksuttuja. Pariskunta oli kokenut kaikki ennakkoluulot, jotka tuohon aikaan olivat ilmassa. He epäilivät nyt ystäväni yläkertaan muuttavan tulokkaan alkavan vakoilla heitä.

Kontaktit olivat täysin poikki vuodesta toiseen. Ei katsekontaktia, ei mitään. Pari vuotta sitten ystäväni oli kuitenkin huomaavinaan jonkinlaisen hymyn häiveen naapurin vaimon huulilla, mutta ei sen enempää. Vanhat kokemukset apartheidin ajalta eivät päässeet unohtumaan.

Kunnes sitten tällä viikolla perjantaina, Sovinnon päivänä tilanne muuttui. Naapurin aviomies tuli ystäväni pihalle kukkakimppu mukanaan. Hän pyysi syvästi anteeksi perheen kymmenen vuoden aikaista käytöstä, ennakkoluuloja ja vihanpitoa. Perhe halusi vihdoin normalisoida tilanteen. Suudelmia vaihdettiin ja elämää päätettiin jatkaa uudella tavalla eteen päin.

Syvällä ovat vanhat asenteet, pelot, ennakkoluulot ja uskalluksen puute tässä yhteiskunnassa. Toivottavasti jokainen Sovinnon päivä kasvattaa lisää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta eri rotujen välillä. Tällä hetkellä ei näytä hyvältä.

Helvi Kolehmainen

Jotta päivän moka tulee heti saman tien korjautuksi: Etelä-Afrikan opetusministerin nimi on tietysti ANGIE MOTSHEKGA eikä Lesego Masemola (hän on puolestaan The NewAgen toimittaja, joka Motshekgan haastattelun teki). Edellisessä kolumnissa kritisoimani painopistevirheet menevät siis Motshekgan eivätkä Masemolan tiliin.

On tilanteita, jolloin on kiva olla suomalainen. Viime aikoina tällaiset tilanteet ovat liittyneet keskusteluun suomalaisesta koulujärjestelmästä.

Naapurini toi kirjastosta löytämänsä lehden, Timesin, jossa kerrottiin, että suomalainen koulu on tällä hetkellä näyttävintä suomalaista vientitavaraa Yhdysvalloissa. Naapurini on kuljettanut viestejä aikaisemmenkin; hän niin kuin monet muut eteläafrikkalaiset kysyvät, mitä siellä Suomessa oikein tapahtuu.

En tietenkään ole ekspertti näissä asioissa, sillä ilman omia lapsia tai muuten läheistä suhdetta kouluun ei millään ole ollut mahdollista pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, mitä suomalainen koululaitos on peruskoulun aloittamisen jälkeen käynyt lävitse.

Kaikista tehdyistä virheistä on ilmeisesti kuitenkin opittu, sillä nykyiset tulokset näyttävät oikeasti herättävän huomiota jopa täällä toisella puolella maapalloa.

Opetustyössä mukana olevat ihmiset täällä ihmettelevät sitä , miten  pienemmillä tuntimäärillä, pidemmillä vapailla ja vähemmillä kotitöillä kuin muualla maailmassa päästään maailman parhaimpiin tuloksiin. Kun en muuta selitystä ole keksinyt, olen tietysti puhunut peruskoulujärjestelmän takaamasta tasa-arvosta, opettajien loistavasta koulutuksesta, opettajien tasosta ja motivaatiosta.

Kolmas tekijä lienee se, että kouluhallinnon antamien suuntaviivojen sisällä opettajilla on suuri mahdollisus itsenäisesti toteuttaa omia opetusmallejaan ja ne ovat tuottaneet todella hyviä tuloksia. Koulujen tulosten testaaminen Suomessa on vähäistä, mikä puolestaan on pitänyt epäterveen kilpailuhengen minimissä.

Kun tänään luin Suomen loistavista koulutuloksista, sattui silmiini Etelä-Afrikan opetusministerin Lasego Masemolan haastattelu The NewAgesissa, uudessa hallitusta lähellä olevassa päivälehdessä. Hän kuului varapresidentti Kgalema Motlanthen seurueeseen, joka vieraili muutama viikko sitten Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Motlanthe itse ei päässyt Suomeen saakka, kun hänen koneensa ei pystynyt nousemaan ilmaan Johannesburgissa.  Masemola lienee päivän vierailullaan tutustunut suomalaiseen koulujärjestelmään, jota myös itse suosittelin varapresidentille silloisen pääministerin Matti Vanhasen Etelä-Afrikan vierailulla puolisentoista vuotta sitten.

Se mikä opetusministeri Masemolan haastattelussa tänään jäi vaivaamaan oli, että tämänhetkisestä äärimmäisen tärkeästä virastaan huolimatta hän näyttää keskittyvän enemmänkin ANC:n poliittiseen toimintaan ja naisjärjestön puheenjohtajuuteen. Etelä-Afrikan koululaitos on huutavassa hukassa. Peruskoulutuksen taso on heikkoa, sillä erityisesti maaseudulla opettajilla ei välttämättä ole minkäänlaista opettajakoulutusta. Kuulin juuri radiosta, että tuhansia opettajia menehtyy vuosittain todennäköisesti aidsiin liittyviin sairauksiin. Opettajista 10 prosenttia on tilastojen mukaan hiv-positiivisia. Noin 40 prosenttia opettajista hakeutuu muihin töihin heti, kun se on mahdollista.

Etelä-Afrikan koulujen tällaiset tiedot ja erittäin huonot oppimistulokset ovat tietysti katastrofaalisia. Luulisi opetusministerillä olevan tärkeämpääkin työtä kuin oman poliittisen tulevaisuutensa takaaminen. Ei enää riitä se, että hän on ollut joskus intohimoinen opettaja. Nyt tarvitaan ihan toisenlaista työtä valtavien oppilasmäärien koulutuksen suunnan määrittelyssä ja opettajien ja koulujen onnettomien tasojen korjaamisessa.

Vai olisiko ollut kymria. Welshin kieleksi walesilainen kuoronjohtaja sitä joka tapauksessa kutsui ja oli varmasti  perillä asiasta.

Kapkaupunki on vireä kulttuurikaupunki ja sen monikansallisuus ja monikielisyys tekee kulttuuritapahtumista hyvin rikkaita. Itse käyn enimmäkseen musiikkitapahtumissa, koska musiikin kieli on yhteinen siihen liittyvistä laulu- ja puheosuuksista riippumatta. Erityisen mielelläni kuuntelen afrikkalaisesta musiikkiperinteestä tulevaa tanssi-, laulu- ja instrumenttituotantoa, joka on pohjana mm. jazz- ja gospel-musiikille.

Natseja Amerikkaan paenneelle Kurt Weillille ja hänen yhteistyökumppanilleen Maxwell Andersonille eteläafrikkalaisen kirjailijan Alan Patonin romaani Itke rakastettu maa teki niin suuren vaikutuksen, että he heti kirjan julkaisemisen jälkeen tekivät siitä musikaalin Broawaylle. Musikaalin nimeksi tuli Lost In The Stars ja se sai hyvän vastaanoton amerikkalaiselta yleisöltä.

Alan Paton ja hänen kirjansa olivat myös itselleni ensimmäinen kosketus eteläafrikkalaiseen kaunokirjallisuuteen 1960-luvun alussa. Patonin kirjat olivat yksi sysäys kiinnostukseeni Etelä-Afrikaan.

Eteläafrikkalaisen yhteiskunnan epätasa-arvosta, oikeudenmukaisuuden tajusta ja anteeksiannosta kertova musikaali tehtiin nyt Kapkaupungin oopperaan eteläafrikkalaisena versiona. Kun satuin viime kesänä lukemaan kirjan lähes viidenkymmenen! vuoden jälkeen uudelleen, huomasin musikaalin varsin uskollisesti seuraavan Patonin tapaa ymmärtää silloista Etelä-Afrikkaa. Patonin kirkollinen tausta leimaa hänen anteeksiantoa korostavaa filosofiaansa. Musikaalin lopun amerikkalainen paatos tuntui vieraalta ainakin tämän maan nykyhetkeä ajatellen.

Kapin oopperan solistit ovat korkeatasoisia, mutta erityisesti kuoro on vaikuttava. Ehkä Savonlinnan oopperakuoro lähentelee sen tasoa. Oli sydämeen käypää seurata moniväristä ja -kielistä ensemblea kertomassa kipeästä eteläafrikkalaisesta historiasta, kadonneesta heimokulttuurista ja kaipuusta kotiin pois kaivosten epäinhimillisestä ympäristöstä.

Lauantaina oli kuoromusiikin vuoro. Kolme kapkaupunkilaista mieskuoroa, yksi walesilainen mieskuoro ja eteläafrikkalais-englantilainen mezzo sopraano Julianne Young esiintyivät. Ihmettelin aluksi kovin naisvaltaista (aika iäkästä) yleisöä, mutta tietysti kuorojen miehisyys selitti asian: yleisö oli äitejä ja vaimoja. Samanlainen on toki suomalainenkin kulttuuriyleisö - pääasiassa keski-ikäisiä tai iäkkäitä naisia.

Kuorot lauloivat yhdessä ja erikseen välillä englanniksi, välillä afrikaansiksi, välillä zulun kielellä ja välillä Walesin kielellä welshilla. Loistava solisti on vieraillut suurissa oopperataloissa eri puolilla maailmaa. Amatöörikuorojen ja huippusolistin yhteistyö oli paitsi silminnähden myös korvin kuullen hyvin antoisaa ja nautittavaa. Julianne Young selvästi antoi arvoa yhdessä esiintymiselle.

Sykähdyttävintä (ja eniten suosiota saanutta) oli kuitenkin kuulla Sibeliuksen Finlandiaa Etelä-Afrikassa laulettuna. Kaksi eteläafrikkalaista ja Walesin mieskuoro lauloivat sen welshiksi loistavan pianistin ja urkujen säestyksellä. Nimi oli vaihtunut Lauluksi vapaudelle, mutta tunne oli lähes sama kuin suomalaisella mieskuorolla Finlandiaa laulettaessa. Vahvaa tunnetta ja voimaa, vaikka tuskin Suomea laulaessaan ajattelivat. Täkäläinen yleisö hämmästeli sitä, että Finlandiaa lauletaan kuorossakin.

Sibelius on muutenkin näinä viikkoina esillä Kapkaupungissa. Sekä viime että tulevan viikon Kapkaupungin sinfoniaorkesterin konsertissa on kuultu ja kuullaan Sibeliuksen musiikkia; alkavalla viikolla Sibeliuksen viulukonsertto. Säveltäjä kuuluu orkesterin ohjelmistoon jokseenkin joka vuosi.

Helvi Kolehmainen

Tämä on eteläafrikkalaisten toimittajien antama nimitys tälle päivälle, jolloin maan parlamentti hyväksyi uuden tietojen antamista ja välittämistä koskevan lain. Valtion kannalta salaiseksi luokiteltujen tietojen välittämisestä voivat sekä tietojen  vuotaja että toimittaja joutua jopa 25 vuoden vankeuteen.

Lain valmistelun aikana sitä ovat vastustaneet tiedotusvälineiden edustajien  lisäksi taiteen ja kulttuurialan järjestöt,  suurin ammattijärjestöjen  keskusliitto Cosatu, lukuisat ammattijärjestöt, sadat kansalaisjärjestöt ja tuhannet yksityiset adressien allekirjoittajat.

Alkuperäiseen luonnokseen on tehty runsaasti korjauksia laajan painostuksen vuoksi, mutta tärkein pykälä jäi siitä pois. Media yritti saada mukaan lausuman, jonka mukaan kansalaisten kannalta erittäin tärkeiden tietojen välittäminen on sallittava, mutta tätä ei lain sisältöön saatu. Lain vastustajien mielestä tämä estää korruption ja muiden väärinkäytösten penkomisen ja julkaisemisen, koska salaisiksi tiedoiksi voidaan luokitella heidän arvionsa mukaansa miltei mitä hyvänsä.

Lakia on pidetty yleisesti ANC:n keinona puolustaa jatkuvasti esiin nousevia jäsenistönsä sekä valtion että kuntien hallintoviranomaisten väärinkäytösten ilmituloa. Uutta lakia pelkää erityisen paljon kuntatyöntekijöiden liitto, jonka jäsenet jo nyt ovat joutuneet jopa väkivallan kohteeksi annettuaan ilmi korruptoituneita johtajiaan.

Esimakua laista saatiin jo viikonvaihteessa, kun presidentti Jacob Zuman puhemies Mac Maharaj uhkasi ja lopulta nosti kanteen viikkolehti Mail & Guardiania vstaan, kun lehti aikoi julkaista salaisiksi luokiteltuja puhemiehen maan asehankintoihin liittyneitä kuulusteluja. Lehti sensuroi näyttävästi hankkimansa salaiset tiedot osoitukseksi hallinnon puuttumisesta median sananvapauteen.

Lukuisten lehtien päätoimittajat vetosivat vielä tänään varapresidentti Kgalema Motlantheen, joka kanssa median edustajat olivat lain valmistelun aikana luoneet luottamukselliset suhteet. Varapresidentin puuttuminen kansanedustajien äänestykseen ei ollut kuitenkaan mahdollista ja ylimielisestii esiintynyt oikeusministeri sai tahtonsa perille.

Olin tänään (mustissa vaateissa) mukana mielenosoituksessa parlamentin edessä, jossa erittäin erilaiset kansalaisryhmät ja yksityiset henkilöt lauloivat mm. Etelä-Afrikan kansallislaulua. Lain hyväksymistä on pidetty pahimpana kansalaisten vapauden rajoituksena sitten apartheid-ajan. ANC:n kansanedustajat kertovat käyneensä kyselemässä ihmisten mielipiteitä erityisesti maaseudulla, sillä eduskuntaryhmän puheenjohtajan mielestä vastustajat ovat arrogantteja kaupunkilaisia, jotka ajavat vain omaa etuaan. Lakia puolustettiin kuulemma maaseudulla aivan yleisesti. Kuinkahan laajasti lakiluonnosta heille mahdettiin esitellä?

Helvi Kolehmainen

Kun kuuden henkilön ryhmä kertoi tänään elämäntarinaansa, heidän puheessaan toistui usein sana positiivinen. Yleensä me käsitämme sanalla jotain hyvin myönteistä, positiivista elämänasennetta, positiivista tulosta milloin mistäkin. Näiden kuuden taiteilijan sanastossa positiivinen tarkoittaa hiv-positiivista.

Hiv-positiivinen merkitsee parantumatonta sairautta, elämäntilannetta, joka yli kymmenen vuotta sitten tarkoitti Etelä-Afrikassa sairauden kehittymistä nopeasti aidsiksi, joka puolestaan ennakoi varhaista kuolemaa. Asenteet tässä maassa ja sen terveydenhoidossa ovat kuitenkin miljoonien ihmisten onneksi muuttuneet ja nyt sairauteen aletaan suhtautua vähän kerrassaan samoin kuin muihinkin sairauksiin. Saatavilla oleva lääkehoito jatkaa elämää arvaamattoman paljon.

Bambanani-ryhmä, josta edellisessä blogissani jo mainitsin, on kymmenen vuoden ajan pysynyt yhdessä ja kasvanut vahvaksi hiv-positiiviseksi yhteisöksi. Kymmenen vuotta sitten he lääkkeiden avulla saivat elämän uudelleen alkuun ja siinä auttoi merkittävästi myös terapeuttinen omien ruumiinkuvien maalaaminen. Ryhmä aloitti tänä keväänä uuden, taiteellisesti kunnianhimoisemman projektin ja esitteli tänään ystävilleen, perheenjäsenilleen ja tukijoilleen uurastuksensa tuloksia.

Jokaisesta tavallisesta, ilman minkäänlaista taiteellista koulutusta saaneesta aloittelijasta kehittyi lyhyessä ajassa taiteilijoita. Niin heitä kutsui ohjausta antanut englantilainen taiteilija Rachel Godsden eikä kukaan meistä väittänyt vastaan. Maalausten tärkein anti oli uskomaton voima, joka kuvista välittyi. Jokainen kuvasi vahvoilla väreillä tämänhetkisen elämänsä keskeisiä asioita. Ne ovat toisille terveet lapset, toisille kiinnostava työ, mutta kaikille yhteistä on vahva elämänusko. Kun joutuu rankasti taistelemaan, ihmisestä kasvaa uskomattoman vahva.

Bambanani-ryhmä saa kuvansa ja kehittämänsä performanssin Lontoon taiteen olympialaisiin ensi kesänä. Siellä on mukana vain 30 ryhmää niin että tunnustus on melkoinen. Kymmenen vuotta sitten tehdyt body mapit ovat tehneet suuren vaikutuksen ja luoneet pohjaa tälle uudelle menestykselle.

Matka ryhmän työtilaan Muizenbergiin oli muutenkin mielenkiintoinen. Kun minulla ei ole autoa, käytän valkoihoisista eteläafrikkalaisista poiketen julkisia kulkuneuvoja eli minitakseja, busseja ja myös junia. Menomatkalla Muizenbergiin vaunussa oli muutama turisti ja uimarannalle matkalla olevia isiä lapsineen ja tietysti normaaliin tapaan mustia ja värillisiä afrikkalaisia. Tulomatkalla olin noin sadan vaunussa matkustaneen ryhmän ainoa valkoihoinen. Oli turvallinen ja viihtyisä matka.

Helvi Kolehmainen

Oli vilkasta viikonvaihteessa. Lauantaina kävin tutustumassa kummipoikamme Ndumison kouluun, sunnuntaina grillasin lammasta ja kanaa asuintalomme pihalla naapureiden kanssa ja illalla menin kuuntelmaan Mozartia.

Matka koululle oli seikkailu sinänsä. Kapkaupungissa ei kaupunginosien välillä oleva julkinen liikenne ole kummoinen tai sitä ei ole ollenkaan. Onneksi ovat yksityiset minitaksit, joita onkin sitten runsaasti ja monenlaisia. Ndumison koululle on Sea Pointista matkaa ehkä kymmenen kilometriä, mutta matka kesti yli tunnin.

Minun piti käyttää kolmea eri taksia, sillä kaikilla takseilla on omat reittinsä ja niiden yhteensovittaminen vaatii taitoa ja tietoa. Kun olen kartan lukija ja liikkunut aika paljon kaupungin alueella, minulla on suurin piirtein kuva, minne mennä ja mitä tehdä. Sen lisäksi ihmiset ovat erittäin avuliaita. Välillä neuvoja antaa puoli taksillista.

Eniten aikaa menee taksin täyttymiseen lähtöasemilla. Kun kilpailu on kovaa, pitää asiakkaita hankkia erilaisilla konsteilla ja ennen kaikkea äänekkäästi. Vihellykset vihlovat korvia ja monet matkustajat ratkaisevatkin asian panemalla musiikkijohdot korviinsa.

Vihdoin pääsin perille ja tapasin Ndumison ja hänen äitinsä Nondumison. Nondumiso on merkittävä henkilö, sillä hän vetää Bambanani-ryhmää, joka on tehnyt Suomessakin Espoossa ja Tampereella  esillä olleen Body map-näyttelyn kuvat. Kymmenen vuotta sitten kymmenen hiv-positiivista eteläafrikkalaista piirsi ja maalasi oman ruumiinsa kartat, jotka kuvasivat sairauden etenemistä heidän kehossaan.

Nyt saman ryhmän kahdeksan elossa olevaa hiv-positiivista jatkaa maalaamista ja tällä kertaa englantilaisen taiteilijan Rachelin opastuksella. Tällä kertaa tehdään taidetta, ryhmä on tehnyt näyttämöesityksen ja se videoidaan. Ryhmän työt osallistuvat ensi kesänä Lontoossa pidettäviin taiteen olympialaisiin saman aikaisesti tunnetumpien olympialaisten kanssa. Se on suuri kunnia Bambanani-ryhmälle.

Kotimatka oli jo helpompi, kun tunsin reitit ja osasin valita oikean taksin. Aikaa matkaan kyllä meni.

Talomme grillijuhlat olivat hauskat, sillä ihmiset selvästi halusivat tutustua toisiinsa paremmin kuin satunnaisilla rappukäytävätapaamisilla siihen pystyy. Minulle varsinkin, joka asun talossa vain puoli vuotta kerrallaan, monet asukkaat ovat aika vieraita. Nyt opin tuntemaan opiskelijoita, eläkeläisiä, suuren talousanalyysia tekevän firman työntekijän, townshipissa työtään tekevän aktivistin ja hänen ympäristöasioita tutkivan vaimonsa. Ja monta muuta eteläafrikkalaista ja ulkomaalaista. Kapkaupunki on hyvin kansainvälinen paikka.

Ja illalla sitten Mozartin musiikkia Kapkaupungin oopperan ja Kapkaupungin yliopiston oopperakoulun esittämänä. Ihanaa musiikkia kuten aina.

Helvi Kolehmainen